tiistai 18. kesäkuuta 2013

Ulkomaille muuttamisesta ja peloista

Sain toissapäivänä kommentin, jossa oli monta hyvää kysymystä kokemuksiini ulkomaille muuttamiseen liittyen. Ajattelin nyt vastata näihin ihan postauksella ja kirjoitella muutenkin vähän siitä, millaista oli muuttaa yksin ulkomaille :)

Mulle tämä päivä oli 6.6.2011.


Siinä pyyhältää menemään 19 -vuotias Eerika kohti Pariisia, ei tuolloin paljon katseltu taakse. Pelottiko? No ehkä vähän. Muttei varmaan lähellekään niin paljoa, kuin voisi kuvitella. Mä oon vähän sellainen, että saatan pelätä/jännittää alakertaan jääkaapille menemistä, jos herään keskellä yötä. Mutta sitten taas maailman toiselle puolelle muuttaminen 16 -vuotiaana tai Ranskaan töihin lähteminen huonolla kielitaidolla meni täysin kivuttomasti :D En ehkä hyppäisi benji-hyppyä, mutta oon kyllä hypännyt tuntemattomaan jo useamman kerran, ihan yksin.


Miksi alunperin päädyit opiskelemaan Lontooseen?

Niin kuin jo tässä postauksessa aikanaan kirjoitinkin, tiesin oikeastaan jo aika nuorena että mun tie tulee viemään ulkomaille. Lähdin 16 -vuotiaana vaihtoon Australiaan, ja vaikka osaksi isäntäperheitä muutinkin, se oli mun ensimmäinen kunnollinen irtautuminen tutusta ja turvallisesta. Ja mä rakastin sitä. Rakastin ajatusta, että mä olen nyt täällä, näen wallabeja matkalla kouluun, pakkas-altaasta saa Golden Gaytime -nimistä jäätelöä ja voin mennä rannalle iltäkävelylle. Rakastin sitä ajatusta, ettei muut nähnyt tai kokenut niitä mielettömiä juttuja, joita mä koin. Vaihtoon lähtö oli ehdottomasti mun siihen astisen elämän paras päätös. Australiassa olemisella oli hurja muutos muhun, olin sen jälkeen paljon itsevarmempi ja avoimempi - en esimerkiksi ennen vaihtarivuotta ikinä hymyillyt kunnolla valokuvissa!

Kotiin ja lukion kakkosvuoteen palattuani aloinkin heti juonimaan uusia juttuja, ja aika pian alkoi kai syntyä ajatus ulkomaille opiskelemaan lähtemisestä. Suomessa design opintoihin sisäänpääsymahdollisuudet tuntui aika minimaalisilta, joten aloin kaikessa hiljaisuudessa googlettelemaan erilaisia mahdollisuuksia Lontoossa, koska pitihän mun uuden kotikaupungin olla ainakin tuhat kertaa suurempi kuin Nurmijärvi. Kirjaimellisesti. Ensimmäisen haun jälkeen kävin eräässä portfolio -näytössä Lontoossa, sopivasti ruotsin ja äidinkielen ylppärikokeiden välissä. En päässyt kouluun. Hain lisähaussa sitten summamutikassa toiselle kurssille. Sain pyynnön lähettää portfolioni näytille digitaalisesti - ja seuraavana päivänä sain tarjouksen opiskelupaikasta :) Lähtöpäätös syntyi samalla sekunnilla: Mä lähen Lontooseen!


Onko päätös kaduttanut?

En oo katunut pientä hetkeäkään :) Mitä tähän voisi sanoa? Päätös lähteä oli just oikea mulle - en osaa enää edes kuvitella elämääni, jos olisin jäänyt Suomeen. Muutto Britteihin on mahdollistanut mulle sellaisia juttuja, joista en edes osannut kuvitella ennen. Tää kaupunki on kasvattanut ja koulinut musta ihan eri ihmisen, kuin joskus aiemmin olin. Hyvällä tavalla. Olen rohkeampi, ennakkoluulottomampi, rakastavampi, ajattelevaisempi ja kunnianhimoisempi kuin ennen. Olen viikko viikolta enemmän se ihminen, joka haluan olla. Teen niitä juttuja, joita mun aina kuuluikin tehdä, paikassa, jonne nyt kuulun.

Kannattaa muutenkin muistaa, että yleensä katumuksen aiheuttaa ne jutut, joita ei uskaltanut tehdä. Vaikka lähtisit intopiukeena vaikka Lontooseen, ja tajuisit vuoden kuluttua että haluatkin olla jossain muualla, ei vuosi silti oo hukkaan heitetty. Oot tehnyt jotain, jota halusit tehdä, uskaltautunut, kokenut uusia juttuja, saanut uusia ystäviä. Löytänyt jotain vielä parempaa - ei tota voi katua. Älkää siis ihmiset pelätkö katumusta - se iskee vasta kun joku mahdollisuus on mennyt. On parempi elää, kokea ja tulla takaisin maitojunalla, kuin pelätä sitä maitojunaa.


Onko ikävä Suomeen?

Ikävöin joitain asioita Suomessa ja suomalaisuudessa, mutten ikävöi elämää Suomessa. Totta kai läheisiä Suomessa on välillä ikävä, mutta käyn kuitenkin pari kertaa vuodessa koti-visiitillä, ja silloin pyrin näkemään mahdollisimman montaa rakasta tyyppiä! Monesti on myös tullut kavereiden kanssa todettua, ettei moni pääseudulla asuvakaan ole toisiaan niin montaa kertaa ehtinyt näkemään, kun kaikilla on kuitenkin uudet koulu- ja työkuviot.

Ikävöin myös suomalaisia herkkuja kuten ruisleipää ja aurajuustoa... joita ei ikävä kyllä voi tänne edes postittaa. Fazer & hapankorppu -lähetyksiä saan kuitenkin Suomesta kivan tiheään tahtiin! :) Lisäksi mulla on ikävä suomen puhumista - mulla ei ole Lontoossa yhtään suomalaista ystävää. Onneksi on sentään blogi, ettei ihan äidinkieli surkastu :D Mutta kaikenkaikkiaan, vaikka tiettyjä juttuja Suomessa ikävöin, en ikävöi takaisin. Mun elämä on siirtynyt muualle, enkä näe itseäni lähitulevaisuudessa asumassa Suomessa.


Miltä tuntui lähteä ja jättää tavallaan koko elämä taakseen?

Kun lähdin, elämäni oli muutenkin taitoskohdassa, eikä mulla ollut oikeastaan mitään menetettävää. Lukio oli ohi, olin paria päivää aiemmin saanut valkolakin, eikä mulla ollut Suomeen yhtäkkiä mitään siteitä. Ei ollut työtä Suomessa, eikä myöskään opiskelupaikkaa - sen sijaan olin juuri saanut kesätyöpaikan Ranskasta ja yliopistopaikan Lontoosta. En siis oikeastaan jättänyt elämää taakseni, jätin vain vanhan elämäni taakseni. Lukiovuodet, Nurmijärven, bändikuviot, vanhempien siipien alla asumisen. Näistä luopuminen olisi ollut edessä muutenkin, eikä niiden taakse jättäminen siis tuntunut niinkään pahalta - päin vastoin. Mulla oli tosi kivaa lukiossa, mutta aikansa kutakin. Olin innoissani uudesta elämänvaiheesta, Nurmijärveltä pois pääsemisestä ja omilleen muuttamisesta. Vanha elämä siis jäi taakse, mutta niin sen oli aikakin :) Tuntui hyvältä, tosi hyvältä.


Pelottiko yhtään ajatella niitä asioita, mitä mahdollisesti missaa suomalaisesta opiskelijaelämästä?

Ei pelottanut. Tiesin kyllä, etten ikinä tule riehumaan merkein koristellut opiskelijahaalarit päällä, mutta tiesin myös, että jos en lähde, tulen missaamaan mulle vielä tärkeämpiä juttuja. Toki vappuisin tekisi mieli olla ylppärilakki päässä kilistelemässä skumppaa kavereiden kanssa, ja monen muunkin kivan suomalaisen tradition missaaminen välillä aina harmittaa, mutten silti ikinä muuttaisi mun elämää niiden hetkien takia. Ja kuten sanottu, jos ihan hirveä hinku tulee, niin eihän Suomi ole kuin kolmen tunnin lennon päässä Lontoosta. Mä ainakin aion ensivuonna lennellä Suomeen ihan vaikka vain meidän ala-asteen luokkakokoukseen, joka on kymmenen vuotta sitten sovittu!


Toivottavasti tämä postaus turrutti niin kyseisen kommentoijan, kuin ehkä jonkun muunkin mahdollisia pelkoja :) Muistakaa, alun ei ole tarkoitus olla helppo. Kun mä tulin Lontooseen, mua jännitti puhelinkeskutelut tuntemattomien kanssa, jouduin googlettamaan kuinka paljon pesuainetta laitetaan koneelliseen ja sain pankkitilinkin vasta viikkojen taistelun jälkeen :D Mulla ei ollut Lontoossa yhtään ystävää. Nyt mulla on monta mieletöntä tyyppiä ympärillä ja rakastan mun elämää ja sitä, mitä teen nyt ja miten ajattelen nyt. Ai että kaduttaako lähtöpäätös? ;)

Seuraava ajatusoksennus-postaus tulee brittiopinnoista ja mun fiiliksiä täällä opiskelusta, eli jos tää aihe kiinnostaa pysykää langoilla :) Eihän sitä olekaan kuin melkein viikko yritetty kirjoittaa :D

4 kommenttia:

  1. Tää vaan innosti ainakin miua yhä enemmän lähtemään lukion jälkeen merta edemmäs kalaan! Jos saisit jotenkin sitten siihen seuraavaan postaukseen mahtumaan jotain siitä että miten hankalaa on rahoittaa asuminen siellä? Jos ei edellinen sitä jo kysynyt ja jos raha-asioistas haluat netissä puhua :)

    VastaaPoista
  2. Hei kiva kuulla:) Mutta juu, voin kyllä puhua kustannuksista, eihän se mikään salaisuus ole että Lontoossa elämä maksaa - ja mähän oon kertonut täällä avoimesti kulutuksestani kuukausittain :p Ei mua haittaa kertoa, mitä eläminen täällä kustantaa tai miten täällä elän, koska mua ainakin ärsyttää blogit, jossa kulutetaan hirmuisesti ja eletään leveästi eikä uskalleta kuitenkaan sanoa, mistä se raha tulee. Se levittää epä-realistista käsitystä nuorille siitä, mitä elämä maksaa..

    Mä saan siis opinto+asumistukea täyssumman 8kk:lta (480e), ja lisäksi saan ulkomailla opiskelevana opintolainaa 4800 euroa vuodessa (tänä vuonna maksoin tällä lukukausimaksun 3465 puntaa), minkä lisäksi saan myös välillä tukea vanhemmilta ja isovanhemmilta. Viimeiset kolme kuukautta oon käynyt töissä, ja nyt kesän ajan teen kahta osa-aika duunia. En tosin tienaa kuin just ja just sen, minkä tarvitsen täällä elämiseen - jos kiinnostaa, niin kurkkaa noita "money matters" tunnisteen alla olevia postauksia. Mun kuukauden kulut on kokonaisuudessaan n. 300-350 puntaa, ja vuokra 422 puntaa.

    Niin ja täältä Briteistä saa myös lukukausimaksulainan, jonka otan varmaan taas ensivuonna. Ei elämisen kustantaminen siis hirveän hankalaa ole, mutta ilman opinto/lukukausimaksulainaa ei varmaan moni pärjää. Ja sitä budjetointia ;)

    VastaaPoista
  3. Aivan mahtavaa lukee tämmönen postaus kun tuntuu, että joka suunnalta tulee masentavia kommentteja lukion jälkeen suoraan ulkomaille lähdostä. Oon lähössä skotteihin jos opiskelupaikan saan ja suoraan sanottuna ei ees tunnu yhtään pahalta jättää koko vanha elämä taakse. Voin niin samaistua kaikkeen mitä tuossa oot kirjottanu! :))) (haha hienosti myöhässä kommentoin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva että tykkäsit! Ja onnea Skotlantiin lähtöön - toivottavasti aukeaa kiva opiskelupaikka! :) x

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...