perjantai 4. huhtikuuta 2014

Olipa kerran bussi Monacosta Nizzaan

Tänään on mun ja Ryanin 3 -vuotispäivä, ja vaikka aihe onkin astetta henkilökohtaisempi, mä ajattelin nyt jakaa tämän päivän kunniaksi meidän tarinan. Saman tarinan, jonka oon saanut kertoa jo monen monta kertaa kavereille ja sukulaisille, ja moni yhä ihmettelee, miten Ryan yhtäkkiä putkahti mun elämään alkuvuodesta 2011. Tosiasiassa tavattiin jo syyskuussa 2009, jolloin olin kuukautta vajaa 18 -vuotias ja juuri Australian vaihtarivuodeltani kotiin palannut...

Olin tuolloin lukioni ranskanryhmäni kanssa reissussa etelä-Ranskassa, Nizzassa. Yhtenä päivänä käväistiin Monacossa, mistä takaisin Nizzaan suunnatessa jouduttiin junaraiteilla tapahtuneen onnettomuuden takia sulloutumaan täyteen paikallisbussiin. En mahtunut istumaan mun kavereiden viereen, joten iskin pebani viereiseen loosiin, ja aloin vaihtarivuodesta rohkaistuneena heittää pientä small talkia siinä istuvien nuorten kanssa. Siinä oli tyttö Australiasta, poika Etelä-Afrikasta, ja vieressäni istui aika väsähtäneen näköinen poika Walesista, nimeltään Ryan. Jutskailtiin kaikenlaisesta bussimatkan verran, minä taisin höpöttää jotakin Suomesta ja Australiasta, ja Ryan taas kertoi nuukahtaneen olomuotonsa johtuvan siitä, että joutui nukkumaan aiemman yönsä palmupuun alla. Bussimatkan jälkeen mä annoin Ryanille mun vaihtari-käyntikorttini (:D) ja sovittiin että nähdään seuraavana päivänä rannalla.


Heh, hyvin sovittu - Nizzan rantahan on aivan järjettömän suuri ja koska viikko oli helteinen, oli biitsillä tuhansien ihmisten seasta jonkun kerran tapaamansa ihmisen bongaaminen yhtä todennäköistä kuin tähdenlennon. Minä ja kaverini oltiin rannalla rentoilemassa koko aamu, ja jossain vaiheessa päivää Ryan löysi meidät ja liittyi seuraan. Oli raukka kuulemma kävellyt koko biitsin pituudeltaan ja näki meidät vasta kun oli jo luovuttamassa. Juttu kulki edelleen, mutta Ryanin piti samana iltapäivänä napata juna sen seuraavan reissun etappia kohti.

Reissun jälkeen meistä tuli kavereita Facebookissa missä me juteltiin satunnaisesti, milloin tulevista reissuista, milloin muutoksista arjessa. Ryan kertoi viettävänsä kesän töissä Jenkeissä ja muuttaneensa Walesista Englannin rannikolle, Brightoniin opiskelemaan. Minä kerroin ylioppilaskirjoituksista, tuhkapilven pitkittämästä Kiinan reissusta ja haaveistani opiskella Lontoossa. Hakemukset Londresiin lähti vetämään.


Helmikuussa 2011 sain kutsun portfolio-näyttöön erääseen lontoolaiskouluun, Cordwainers Collegeen - vielä tuohon aikaan ajattelin, että musta tulee kenkäsuunnittelija. En loppujen lopuksi edes uskonut tuodon kouluun pääseväni kylmiltään sisään, mutta halusin silti lähteä kokeilemaan. Reissu osui ylppäriaikaan, sopivasti äikän ja ruotsin kirjoitusten väliin, mikä ei mua oikeastaan haitannut, Harry Potter på svenska vaan lennolle mukaan ja matkaan! Toisaalta tällaista pikkukyläläistä vähän jännitti miljoonakaupunkiin yksin lähteminen, eikä kukaan kaveri halunnut noin kriittiseen aikaan lähteä mun kanssa reissuun. Laitoin siis Ryanille, ainoalle tuntemalleni Briteissä asuvalle tyypille viestiä ja kysyin, että kiinnostaisiko sitä lintsata pari päivää yliopistolta ja tulla Lontooseen hengaamaan tytön kanssa, jonka se on kaks kertaa tavannut. Ja loput onkin historiaa :)

Ryan tuli seuraavassa kuussa Suomeen ihmettelemään ruskeaksi muuttunutta kevätlunta, ja minä taas lentelin toukokuussa Brightoniin lomailemaan. Silloin myös selvisi, että olin sittenkin päässyn Lontooseen opiskelemaan! Kesä vietettiin eri mantereilla, Ryan oli duunissa Kaliforniassa ja minä Ranskassa, ja syyskuussa mä sitten muutin tavaroineni Lontooseen. Gatwickin lentokentällä oli Ryan mua vastassa :)


Täysin sattumaa oli siis, että ikinä toisemme tavattiin, ja sattumiin minä uskonkin. Uskon myös kohtaloon, kuin myös siihen, että itse voimme kohtaloamme ohjailla. Ellei junaraiteilla olisi tuona syyskuisena päivänä ollut onnettomuutta, olisimme kaikki istuneet tilavassa junassa ilman syytä jutella kellekään ulkopuoliselle, ja ellen olisi ollut vaihto-oppilaana, en varmasti olisi tohtinut avata keskustelua tyypin kanssa, joka näytti siltä että saattaa nukahtaa minä hetkenä hyvänsä. Koko Ranskan matkallekaan mun ei pitänyt alun perin vaihtarivuoteni takia päästä mukaan, mutta onneksi reissu siirtyi syksylle jolloin olin juuri palannut kotiin. Tuuria on myös se, että hain nimenomaan Englantiin opiskelemaan - millä ei ollut muuten mitään tekemistä Ryanin kanssa.

Se oli vain onnea ja sattumaa, kohtaloa. Ja mä olen onnellinen, että tässä kävi näin. Sekä onnellinen, että tapasin Ryanin 4,5 vuotta sitten juuri näin. Me tavattiin yhteisen intressin äärellä - reissussa. Ja teema on jatkunut. Keväällä 2011 me ostettiin lennot Intiaan ennen kun vielä edes virallisesti oltiin yhdessä. Kolmen vuoden sisällä me ollaan käyty yhdessä 11 maassa, sekä muutamissa tahoillamme. Nyt me ollaan suunniteltu jo parin vuoden ajan yhä hullumpia juttuja lähitulevaisuudelle. Se on ihanaa, pystyä jakamaan seikkailumieli jonkun kanssa, ja pystyä sanomaan toiselle, että "muutetaanko hei Meksikoon" ja toinen klikkaa automaattisesti Skyscannerin auki.

Vinkkini rakkauden löytämiseen kuuluukin: pitäkää silmänne auki ja mielenne avoinna kun olette tekemässä jotain, mitä rakastatte. Voi olla, että lähistöllä on joku, jolla on samanlaiset intressit, arvot ja haaveet. Ja seuraavan kerran kun istut joukkoliikenteessä jonkun viereen, mieti mitä kävisi, jos avaisitkin suusi. Tai parempi vielä, älä mieti. Avaa vain suusi ;)

Postauksen kuvat vuosilta 2011 - 2013. Ja ei, ei me olla muuttamassa Meksikoon. Vielä.

2 kommenttia:

  1. Voi että aivan ihana tarina ja aivan ihanasti kirjoitettu! Kyllä suu pielet nousee hymyyn.. :) kuulostaa niin hassulle tapa miten tapasitte ja edelleen yhdessä! Jospa sitä itsekin joku päivä reissusta löytäisi sen joka on yhtä spontaanisesti muuttamassa vaikka sinne Meksikoon kuin minä;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hehe kiitti! enpä olisi uskonut minäkään, mutta se kai tässä elämässä parasta onkin :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...