lauantai 6. kesäkuuta 2015

Puoli vuosikymmentä ulkosuomalaisena

Ootte varmaan huomanneet, että mä tykkään erilaisista vuosipäivistä: yleensä noteeraan tavalla tai toisella sen, milloin mistäkin mulle merkityksellisestä asiasta on kulunut yksi, kolme tai viisi vuotta. Tänäänkin on yksi sellainen päivä, nimittäin tänään mulla tulee täyteen viisi vuotta ulkosuomalaisena. Tai siis tasan neljä vuotta sitten mä jätin Suomen toistamiseen läksiessäni Ranskan kautta Britanniaan, ja lukio-iältä mulla on plakkarissa päivää vaille 12 kuukautta Australiassa. Näistä reippaasti pitkä-aikaisinta lokaatiotani Lontoota olen kutsunut kodikseni nyt reilut 3 vuotta ja 8 kuukautta.

Puoli vuosikymmentä ulkomailla on mulle eräänlainen, tärkeä virstapylväs. Se tarkoittaa mulle sitä, että mä pärjään ja uskallan. Tiedän, ettei mun reviiri rajoitu vain tuttuun ja turvalliseen. Uskallan toteuttaa unelmiani. Tiedän voivani löytää uusia ystäviä mistä vain. Osaan elää osana erilaista kulttuuria, sopeutua ja nauttia tunteesta saada tehdä se uudestaan ja uudestaan. Uuteen maahan muutto antaa kikseja ja tekee arjesta erilaista - se on osa mua.

Mulle ulkomailla asuminen on aika nuoresta ollut eräänlainen kutsumus ja se lähti aina omasta halustani, jota perheeni onneksi ymmärsi ja tuki. En sano että elämä on yhtään vaikeampaa, hienompaa tai erityisempää Suomen rajojen ulkopuolella kuin sen sisällä, mutta mulle se vaan sopii. Olen asunut muilla mailla suurimman osan aikuisiästäni, enkä enää tiedä kuka olisin, jos en olisi asunut. Suomesta on tullut mulle tuttu vieras maa: en enää tiedä paljoa Suomen populaarikulttuurista, politiikasta tai muustakaan. Enkä tosin juuri mitään tiedä Englanninkaan vastaavista, kun televisiota ei ole eikä politiikka hirveästi innosta..

Erityisen iloinen mä olen siitä, että oon aina sopeutunut tosi hyvin muuttaessani uuteen maahan. Australian elämäntyyliä rakastin heti saapumisesta lähtien, ja Pariisin lähiökin oli lyhyen aikaa mahtava asuinpaikka, vaikka olin ranskankielessä aluksi aivan surkea ja parin kuukauden jalkeenkin vain kohtalainen. Lontooseen mä Ranskan jälkeen yksinkertaisesti vain tunnuin kuuluvani. Mulla on aina ollut todella hyvä olla, enkä ole kokenut koskaan kovaa koti-ikävää. Siitä kiitos sille vahvalle tunteelle, että mä oon aina ollut oikealla tiellä, minne lähdinkin. Etäisyys juuriin on ok, koska tiedän, ettei ne juuret sieltä minnekään katoa.

Viisi vuotta on pitkä aika, ja totuuden nimissä siihen on mahtunut myös huonompia fiiliksiä. Olen välillä tuntenut turhautumusta kulttuurieroihin ja kokenut ettei mua ymmärretä, tai hetkellisesti pelännyt, ettei asiat hoidukaan niin kuin olin ajatellut. Joskus kyse on ollut ihan pikkujutuista, erityisherkkä kun olen. Muistan aina ensimmäisen iltani Ranskassa tasan neljä vuotta sitten, kun mulle lennolla tutuksi tulleet tyypit sijoitettiinkin eri Disney-asuntolaan kuin mut ja omaan pieneen kämppääni saapuessa kävikin ilmi, ettei mulla ollut vielä kämppistä. Paikalta löytyivät vain ruskea nukkavieru neule ja heppajuliste, enkä edes kunnolla ymmärtänyt kieltä koko paikassa. Silloin tunsin itseni tosi yksinäiseksi ja itkuhan siinä pääsi. Hetken oikeasti tuntui, että koko kesä olisi menossa pilalle. Sitten muistin, kuinka olin taistellut työpaikasta, kuinka olin kuukausia haaveillut Pariisin kesäöistä. Keräsin itseni, poimin bussiaikataulun respasta ja laitoin tekstarin muille: tavataan ostarilla. Parin päivän päästä sain kämppiksen, tutustuin mitä parhaimpiin tyyppeihin naapurissa ja kesä oli yksi parhaistani.

Välillä mietin, että missä tulen asumaan vähän vanhempana. Entä missä seuraavaksi? Palaanko ikinä Suomeen? En tiedä. Rakastan Helsinkiä, ja uskon joskus haluavani viettää kesän stadilaisena. Rakastan myös Lontoota, ja vaikka asuntojen ja vuokrien hinnat aika karuja kaupungissa onkin, on hyvin mahdollista, että palaan vielä Lontooseenkin asumaan. Mulla on kuitenkin koulutus ja pohja aikuiselämälle Briteissä, ja se on kielen, sijainnin ja lentoyhteyksiensä kannalta aika ideaali paikka asua. Brighton on tällä hetkellä varmasti Lontoon kovin haastaja jos ja kun me Britteihin palataan, sillä sekin on paikka, jossa tahtoisin ehdottomasti joskus asua. Itseasiassa voisin kuvitella itseni niin moneen paikkaan - edeltä mainittujen lisäksi haaveilen asuvani vielä joskus mm. New Yorkissa, jossain päin Californiaa, Berliinissä sekä Melbournessa.

Mutta tänään mua ei houkuta mikään ylläolevista - tänään mä juhlistan viisi-vuotista taivaltani ulkkiksena, kotoisasti rakkaassa Suomessa. Vihdoin tuntuu kesältä ja saa tuntuakin. Mä olen suomalainen, ulkosuomalainen, mamu ja lontoolainen, ja hemmetin ylpeä jokaisesta :)
 

Kuvituksena sekalaisia kuvia Ausseista ja Ranskasta. Jätetään Britannia-muistelot kuun loppuun!

2 kommenttia:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...